Minä tein sen, minä tein sen!! Kävin nimittäin eilisen lenkin ihka yksin! WUHUU! Töiden jälkeen kävin heittään Penan kanssa mini rundin. Sen jälkeen dumppasin Penan sisälle ja lähdin hölkälle yksin. Tunsin kyllä itseni petturiksi, mutta ei kait se auta kuin tottua moiseen petturuuteen jos haluaa parantaa juoksukuntoaan!
Alkumatkasta meinasi penikat ruveta vaivaamaan ja kosahtikin kunnolla vasempaan penikkaan. Hoin vain itselleni  "it`s only pain, it`s only pain". 2,4kilsan kohdalla annoin vähän periksi ja kävelin noin 20metriä. Sit aattelin että svidud ja jatkoin hölkkää. Jossain yli puolenvälin yhtäkkiä hoksasinkin että kipu on kadonnut. Syy miksi en antanut periksi on juuri siinä että tiesin kivun helpottavan kunhan saan juoksuun tarvittavan rentouden. Selässä ei tuntunut mitään kipua ja jaksoin siis hölkätä kokomatkan. Miinus tietty toi 20metrin pätkä. Nannaaa!! 10kilsan rundi häämöttää kesällä. Ootko valmis?
A ihmetteli että miksi tuhlaan energiaani noihin "ylimääräisiin" ajatteluihin ja hokemisiin. Eikö se oo itsestään selvää? Ne on itsensä tsemppausta!. Mä annan hirveen helposti periksi jos en tsemppaa itseäni.

"Jaksaa jaksaa. Tän mäen jälkeen helpottaa. Jaksaa jaksaa. Enää pikku pätkä ylämäkeä"

    Niihän siinä sit kävi että vielä pari sekunttia ennen lähtöä arvoin kuulan kokoa ja A ratkas mun puolesta. Nyt en tiiä ollakko kiitollinen vai ei. On nimittäin paikat sen verran muussia että, AH! Mut siis ihan hyvin jakso tehä. Ei mitään ihmeempiä vaikeuksia. Hiki tuli ja niinhän se pitääkin. Nyt oli ohjaajakin vähän tsempannut ja musat oli rokkia. Jee!